Polkupyörä on mainio jään murtaja

Polkupyörä on mainio jään murtaja

On joulukuu New Yorkissa. Myrsky on pyyhkinyt kaupungin yli viime yönä, ja taivaalta sataa yhä puhtaanvalkeita lumihiutaleita. Kadut ovat vielä melko autiot, ja yleensä niin vilkas liikennekin on tavanomaista rauhallisempi. Täällä olo tuntuu unenkaltaiselta.

Noin puoli vuotta sitten seisoin Kaisan kanssa edellisen kerran näillä samoilla kaduilla.

Silloin tunnelma oli kaukana unelmoivasta. Minua pelotti ja jännitti. Mieltäni kaihersi epämiellyttävä ajatus siitä, että olin liian syvillä vesillä. Ahdistustani lisäsi se tosiasia, etten pelkästään itse ollut syypäänä tilanteeseen, vaan olin myös puolen vuoden ajan käyttänyt kaiken vapaa-aikani siihen, että saisin olla tässä.

fin_jpg_11

Cowboy Trail, Nebraska.

Olin kovaan ääneen luvannut pyöräillä tästä kaupungista San Franciscoon. Paperisesta karttakirjasta katsottuna tuo ei olisi teko eikä mikään.

Maailma näyttää kuitenkin varsin erilaiselta todellisuudessa kuin haavekuvissa kotisohvalla. Yhtäkkiä Yhdysvallat vaikutti paljon isommalta ja pelottavammalta kuin koskaan ennen.

Mutta ennen kaikkea minua pelotti ajatus siitä, että tulisin tuottamaan kaikille meihin uskoneille suuren pettymyksen. Tunsin itsen pieneksi ja voimattomaksi. Enkä pelkästään tuntenut näin, tiesin olevani pieni ja voimaton.

fin_jpg_04

Sawtooth National Forest, Idaho.

 

Oli kuitenkin liian myöhäistä perääntyä. Ensimmäinen etappi oli Union Squaren lähettyvillä sijainneesta hotellistamme kohti New Jerseyn yhteysalusta. (Yksi säännöistämme pyörämatkoilla on, että moottoroituja kulkuvälineitä saa käyttää ainoastaan vesiesteiden ylitykseen. Kaikki muu apu on kiellettyä!)

Kuten kaikki tietävät, pisinkin matka alkaa ensimmäisestä askeleesta. Tai meidän tapauksessamme ensimmäisestä polkaisusta. Toistin mielessäni mantrankaltaisesti ajatusta, ettei voi onnistua ellei yritä. Toisaalta ei voi epäonnistuakaan, mutta sen ajatuksen jätin mielenrauhani vuoksi tällä kertaa ajattelematta.

fin_jpg_09

Highway 26, Wyoming.

 

Kului päivä, sitten toinen. Etenimme hitaammin kuin olimme ajatelleet, mutta etenimme. Se oli pääasia. Päivät vaihtuivat viikoksi, viikot kuukaudeksi. Maisemat muuttuivat mäkisestä tasaiseksi, vilja maissiksi.

Pian mieli alkoi rauhoittumaan ja keho tottui rasitukseen. Jännityskin pysyi aisoissa jotenkuten. Alla pieni ote päiväkirjamerkinnästä matkan ajalta jostain puolivälin kohdilta.

Battle Creek, Iowa 3.7.2016 ”Taaksepäin katsoen tuntuu uskomattomalta olla edes tässä pisteessä. Olemme kulkeneet seitsemän osavaltion halki, ja jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan rullaamme huomenna kahdeksanteen. Nebraska on siis enää päivän matkan päässä meistä.

Meiltä on monesti kysytty mikä paikka on jäänyt matkalta erityisesti mieleen, ja se on kysymyksenä aina yhtä hankala. Olemme nähneet paljon upeita maisemia jokaisena päivänä, ja ympäristön monimuotoisuus onkin yllättänyt meidät. Tähän mennessä olemme kiivenneet vuoria, pyöräilleet preerialla, nähneet satoja kilometrejä maissipeltoja ja uineet Michiganjärvessä.

 Mutta se, mikä erityisesti on jäänyt mieleemme, ei kuitenkaan ole ollut maisemat vaan ihmiset. Olemme tottuneet pyörämatkoillamme siihen, että ihmiset ovat pääsääntöisesti hyviä ja mukavia, mutta jopa me olemme olleet yllättyneitä amerikkalaisten anteliaisuudesta ja vieraanvaraisuudesta.

 Esimerkkinä tästä toimii tämän iltainen yöpaikkamme. Vielä muutama tunti sitten emme tienneet missä viettäisimme yön, mutta satunnainen kohtaaminen pikaruokapaikan edessä muutti kaiken. Holsteinissa asuva nainen innostui kovasti kuullessaan matkastamme ja päätti omatoimisesti järjestää meille majapaikan seuraavasta kylästä.

Eikä kestänyt kuin viisi minuuttia ja muutama puhelinsoitto ja meidät oli kutsuttu vieraiksi sadan hehtaarin farmille, jossa saamme pyykättyä ja levättyä ennen seuraavaa koitosta.

Matka siis jatkuu, mutta ilman kaikkea saamaamme apua se olisi ollut huomattavasti raskaampi.”

fin_jpg_10

Powder River, Wyoming.

 

Itä vaihtui länneksi, maissipellot aavikoksi, mutta yksi pysyi samana – ihmisten vilpitön auttamisen halu ja kiinnostus meitä kohtaan. Jos maailma näyttää erilaiselta karttakirjaa lukiessa kotisohvalta käsin, näyttää se myös erilaiselta kuin se maailma joka uutisvirtaa seuratessa piirtyy mieleemme.

Polkupyörä on mainio väline jään murtamiseen. Koskaan aiemmin en ole kohdannut yhtä monta ihmistä yhtä syvällisellä tasolla kuin matkatessa pyörän selässä. Jokaisella matkallamme olemme myös kokeneet niin paljon hyvyyttä ja anteliaisuutta, että tämä elämä ei riitä kaiken takaisinmaksamiseen. Silti meidän on yritettävä. Yksi teko kerrallaan teemme maailmastamme paremman paikan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Oli suuri hetki kun noin 6 000 kilometrin jälkeen mutkan takaa paljastui Tyyni valtameri. Tunnetta on vaikea kuvailla. Se oli sekoitus hämmennystä, iloa ja haikeutta. Olimme saavuttaneet yhden ison etapin elämässämme. Ja vaikka San Franciscoon oli vielä kolmisensataa kilometriä matkaa, oli tuo hetki yksi matkamme merkittävimpiä: Olimme pyöräilleet kokonaisen maanosan halki!

Kolme päivää myöhemmin pyöräilimme Golden Gaten yli. Ja vaikka se tässä hetkessä, puoli vuotta myöhemmin, vaikuttaa unelta, me todella teimme sen!